LEVYARVIOITA
Levyarvio: Pekka Kostiaisen Triduum Paschalen levytys on kipeästi upea ja inspiroitunut
Pekka Kostiainen Triduum Paschale Alba
Jyväskylä Sinfonia, St. Michel Strings, Ville Matvejeff, kapellimestari, Kaisa Ranta, sopraano, Minja Niiranen, sopraano, Jeni Packalen, mezzosopraano, Simo Mäkinen, tenori, Tapani Plathan, basso, Musica-kuoro.
Pekka Kostiaisen Triduum Paschale eroaa useimmista vastaavista teoksista siinä, että se ei ole varsinaisesti oratorio. Teosta ei ole roolitettu eli Raamatun henkilöt eivät esiinny tarinan henkilöinä. Teos on lähinnä messu, nimensä mukaisesti kolmiosainen käsittäen dramaattisen kiirastorstain messun jatkuen synkkätunnelmaisella pitkäperjantain sanajumalanpalveluksella ja päättyen riemukkaaseen, toivoa tulvivaan pääsiäismessuun.
Teos on Kostiaisen tähänastisen tuotannon pääteoksia. Teokselle antaa leimansa hyvin hallitut orkestraalinen tasapaino sekä musiikillisen jännityksen kohoava kaari. Se on kirjoitettu hyvinkin perinteiseen tyyliin, mutta siitä löytyy persoonallisiakin piirteitä. Kostiaisen sävelkieli on selkeää ja mutkatonta ilman turhia konstailuja. Teos alkaa barokin vaikutteiden alla edeten lähes kansallisromanttiseen ilotteluun. Teos tarjoaa kenties myös erilaisen musiikillisen näkökulman kuin muut ajankohtaan sävelletyt teokset. Se tulee puhtaasti säveltäjän sydämestä ja menee sitä tuntevien sydämiin. Musiikilla ei ole kansallisuutta tai uskontoa, se on ekumeenista. Teos on kunnianosoitus tälle vanhalle tarinalle, joka on kuultu niin monta kertaa.
LEVY ON KIPEÄSTI upea ja inspiroitunut. Se kulkee koko ajan eteenpäin tunteellisella voimalla. Kapellimestari Ville Matvejeffin tulkinta on täynnä tunteen voimaa, kirkas ja ilmeikäs. Hän saavuttaa hyvän tasapainon kuoron ja orkesterin välillä. Kuorolla on teoksessa suuri osuus, jonka Musica toteuttaa erinomaisesti. Kuoro on intensiivinen ja kiitettävästi mukana elävä.
Myös solistit ovat laadukasta tasoa. Sopraano Kaisa Rannalta kuullaan merkittävän ilmaisuvoimainen tulkinta, Minja Niiranen ja Jeni Packalen julistavat ihastuttavan lyyrisillä äänillään. Miessolistit Simo Mäkinen ja Tapani Plathan laulavat molemmat elävöittävällä äänellä ja hienolla muusikkoudella. Orkesteri takaa hienon esityksen tutun varmalla otteellaan.
Jari Pitkänen, KSML 9.4.2020
KONSERTTIARVIOITA
HS 26.9.2020: Natseja vastustaneet sisarukset odottavat teloitusta Udo Zimmermannin vangitsevassa psykodraamassa
Valkoinen ruusu -oopperan toiminta tapahtuu kokonaan kuolemansellissä viruvien Sophie ja Hans Schollin mielissä, ajatuksissa ja muistoissa.
Valkoisen ruusun ainoat lavastuselementit ovat Titus Torniaisen suunnittelemat vankilavalot. Kaksi muusikkoa soittaa näyttämön takaosassa. Solisteina laulavat Ville Rusanen ja Kaisa Ranta. KUVA: SAKARI RÖYSKÖ
Nykyooppera
Udo Zimmermannin kamariooppera Valkoinen ruusu (Die weisse Rose) Musiikkitalon Sonore-salissa. Sophie – sopraano Kaisa Ranta, Hans – baritoni Ville Rusanen. Pasi Helin, piano, Marko Valtonen, harmonikka. Ville Saukkonen, ohjaus, Titus Torniainen, valosuunnittelu.
DIE WEISSE ROSE on tunnetuin Kolmannessa valtakunnassa toiminut vastarintaryhmä. Se syntyi Münchenin porvarillis-kristillisissä opiskelijapiireissä 1942 ja alkoi levittää kansallissosialistisen Saksan julmuudet tuomitsevia lentolehtisiä. Ryhmän tunnusmerkkeinä pidetään moraalista rehellisyyttä, kansalaisrohkeutta ja uhrivalmiutta.Vuonna 1943 Valkoisen ruusun jäsenet paljastettiin ja tuomittiin kuolemaan maanpetoksesta.
Udo Zimmermannin Die weisse Rose sai kantaesityksensä helmikuussa 1986 Hampurin valtionoopperassa. Siinä ryhmän johtohahmot, sisaruspari Sophie ja Hans Scholl odottavat tunnin ajan teloitustaan Münchenin Stadelheim-vankilan kuolemansellissä helmikuun 22. päivänä 1943.
Zimmermann määritteli oopperansa ”kohtauksiksi kahdelle laulajalle”. Sen toiminta on kokonaan sisarusten mielissä, joissa pyörivät eri ajatukset, toiveet ja muistot. Näin syntyy ”sisäisen teatterin dramaturgia”, eräänlainen psykodraama.
Zimmermannin musiikin juuret johtavat Alban Bergin ekspressionismiin. Sophien ja Hansin uskonnollinen vakaumus kuuluu loppupuolen Bach-henkisissä passioduetoissa.
Ville Saukkosen ohjaama esitys tapahtuu Sonore-salin tyhjällä ja hämärällä näyttämöllä, jonka ainoat lavastuselementit ovat Titus Torniaisen suunnittelemat suggestiiviset, kelmeän kolkot vankilavalot. Kaksi muusikkoa soittaa näyttämön takaosassa.
ENGLANTILAINEN teatteriguru Peter Brook kehitti The Empty Space -kirjassaan ”paljaan näyttämön” estetiikkaa, jota Valkoisessa ruusussa sovelletaan.
Valkoisessa ruusussa näyttämöllä ei tarvittu kuin kaksi vangitsevaa ihmishahmoa, joita yleisö kuunteli ja seurasi katseillaan. Kummankin laulajan fyysinen olemus korostui tuossa paljaudessa, ja kummallakin oli vahva oma kehotietoisuus.
Aistiärsykkeiden puuttuminen ja kuolemanpelko voivat johtaa pimeässä tilassa harha-aistimuksiin ja hallusinaatioihin. Sophie ja Hans ovat kaiken repivän tuskansakin keskellä ainakin hämärästi tietoisia tilanteestaan ja pysyvät uskollisina ihanteilleen.
Kovin järkevästi ei kumpikaan tietenkään pysty ajattelemaan. Sophien ja Hansin assosiaatiot, sanat, kuristavat tuntemukset, paniikkiliikkeet ja kouristelevat fyysiset reaktiot nousevat paljolti tiedostamattomasta.
KAISA RANNAN kaunis ja herkkä lyyrinen sopraano kertoi usein unelmista, luontomuistoista ja itkevistä lapsista. Ville Rusasen baritoni välähteli metallikkaan iskevästi. Hans oli yleensä konkreettisen asiallinen ja armoton. Lopussa äiti ja isä tulivat kummankin mieleen.
Laululinjat kiertelivät ylös ja alas ekspressionistisen ahdistuneesti, purkautuivat huudoksi tai etenivät puheenomaisesti. Tauotkin olivat puhuvia.
Kummaltakin vaadittiin taiturillista tekniikkaa ja raatelevaa emotionaalista latausta. Harmonikka ja piano myötäilivät kalmankalpeasti haaveita ja muistoja tai muuttuivat pirullisiksi kauhukoneiksi ja hätkähdyttäviksi efekteiksi.
Sopraano Kaisa Ranta ja baritoni Ville Rusanen Udo Zimmermannin Valkoinen ruusu -oopperassa.KUVA: SAKARI RÖYSKÖ
Hannu-Ilari Lampila
Konserttiarvio: Jumalan karitsa armahtaa myös saksofonia – Pekka Kostiaisen suurteos Triduum Paschale kuultiin jälleen pitkäperjantaina Jyväskylässä
Paschale, Taulumäen kirkossa perjantaina 19. 4. 2019
Pekka Kostiaisen pääsiäisoratorio Triduum Paschale kantaesitettiin vuonna 2000, ja sen jälkeen sen esittämisestä on muodostunut jyväskyläläinen pääsiäisperinne.
Saksofoni on syntisin kaikista soittimista. Silti jumalan karitsa armahtaa myös sitä, kuiskaa vieressäni tenoriveli ja säveltäjä Pekka Kostiainen oratorionsa äänitysten lomassa.
Edessäni orkesteri ja solisti Simo Mäkinen äänittävät osaa Agnus Dei, Jumalan karitsa, ja yritän olla hiljaa. Marimban hennon tanssin lomassa alttosaksofonin syntinen kujerrus viettelee kuin tuhannen ja yhden yön kaunis Scheherazade.
Suurteokseen kätketty saksofoni-allegoria olisi luultavasti jäänyt minulta piiloon jollei teoksen isä ja Musica-kuoron emeritusjohtaja olisi spontaanisti valaissut aivoitustensa sisältöä. Muita huomioita: Sanctus-osan lopussa kuoron riveistä upeasti helkkyneet viisi triangelia kuvastavat Kristuksen viittä haavaa, ja… Noh, aivan jokaista kuultua tai oivallettua salaisuutta ei parane painaa lehden sivuille.
LAULETTAESSA SUURTEOS avautuu toisin kuin katsomon puolelle. Kuoroleirillä vietettyjen viikonloppujen aikana suurennuslasin kanssa hiotuista harmonioista tulee rakkaita, omia, ja suosikkisointusiirtymiään alkaa odottaa karvat seisoen. Keskittyessä myös pääsiäisnäytelmän sisältö aukenee eri tavoin kuin alaluokkien uskonnontunneilla, ja ainakin yksi kuorolainen on sanonut oivaltaneensa pääsiäisen sanoman vasta Triduumin myötä.
”Miksi te etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista!” lausuvat kaksi miestä sädehtivän kirkkaissa vaatteissa kolmelle vahvalle naiselle. Musican nykyinen johtaja Marjukka Manner ohjeistaa mieskuoroa etsimään oikeita sävyjä, sillä joutavanpäiväisen viisastelun sijaan tässä on pähkinänkuoressa koko kristikunnan suurin mysteeri. Hautahan olikin tyhjä!
JYVÄSKYLÄN seurakuntayhtymän tilaama suurteos, Luukkaan evankeliumitekstiin sävelletty Triduum Paschale yhdistelee protestanttista, ortodoksista ja katolista pääsiäisperinnettä. Säveltäjän mukaan luterilaiset edustavat pitkäperjantain kirkkoa, kun taas ortodoksinen ja katolilainen ovat enemmän pääsiäissunnuntain kirkkoja.
Triduumista on muodostunut kantaesityksen aikaan ounasteltu pääsiäisajan traditio Jyväskylän seudulle. Keski-Suomen lisäksi biisiä on esitetty myös ainakin Helsingissä ja Mikkelissä.
Tällä kertaa oman tasonsa Triduumiin toi äänitys. Vuosituhannen vaiheesta asti messiaanisesti odotettu äänitys saatiin viimein toteutumaan Jyväskylä Sinfonian, Mikkelin kaupunginorkesterin ja Musica-kuoron suurproduktiona. Yleensä kuoro harjoittelee orkesterin kanssa esitettävää teosta kuukausien ajan ennen kuin käy kerran tai kahdesti teoksen läpi ammattiorkesterin kanssa, jolloin yhdistelmä voi jäädä esittäjilleen vieraaksi. Tällä kertaa yhteistyötä on saanut kuulla äänitysten lomassa tahti tahdilta koko viikon, ja kuoron ja orkesterin yhteistyö tuntuu saumattomammalta kuin koskaan kuorourallani.
PITKÄNÄPERJANTAINA Taulumäen kirkko on taas odotusten mukaisesti täynnä. Kahdesta eri kaupunginorkesterista yhdistetty suurorkesteri ja täydessä vahvuudessaan kuudennelle kymmenelle nouseva kuoro eivät meinaa mahtua alttarin eteen.
Solistit laulavat aiemmin kuorolla toteutetun Tenebrae factae sunt -osan kauniisti, ja olen hieman mustasukkainen. Toden puhuen solistit soivat yhteistyössä, jonka herkkyyteen itsenäisyyteen tottuneiden klassisten solistien tilapäiset ensemblet eivät yleensä yllä.
Putkikellojen paukkeessa soineen loppuylistyksen jälkeen ymmärrän syvästi mistä teoksen ortodoksisissa vaikutteissa olikaan kyse. Kirkkosalillinen ihmisiä kiittää ja ylistää seisaaltaan. Tunne on molemminpuolinen.
Kommentti
Se on enemmän kuin musiikkia
Kun esimieheni Keskisuomalaisessa nakitti minut kirjoittamaan arvion tämänkertaisesta Triduum Paschalesta ilmaisin, että teen mielelläni ainakin jonkinlaisen artikkelin – jos väkevä sidonnaisuus ei haittaa.
Perjantaisen konsertin jälkeen olen itse laulanut Triduumeista neljä. Monilla nykyisistä tai vanhoista kuorolaisista luku on täydet kymmenen.
Kirkollisten tilaajien lisäksi myös esittäjilleen Triduum on paljon enemmän kuin pelkkää musiikkia. Teoksen säveltäjän Pekka Kostiaisen perustamassa Musica-kuorossa ajanlasku kulkee lähestulkoon Triduumien mukaan, ja jokainen esitys on kuin lupaus kotiinpaluusta, rakkaista sävelistä ja vielä rakkaammista ihmisistä.
Ja tuolta ne taas tulevat. Ympäri maata hajaantuneet opiskelutoverit; vanhat, tai, ehkä vielä nuoret, mutta vanhan näköiset.
Kuorolaulun parissa sopuisasti samaan hiileen puhaltavat eri yhteiskuntaluokat. Rinnakkain ja suurella toveruudella voivat laulaa köyhä kulttuurikommunisti ja tohtorinhattuinen sivistysporvari. Kuorolaulu yhdistää, ja Suomenniemellä tepastelee useampikin nuori jalkapari joiden vanhemmat saapuvat jälleen käsi kädessä laulamaan Triduum Paschalea.
On hankala erottaa kummasta Triduumissa pitää enemmän. Ihmisistä vai sävelistä. Ainakin orkesterin muusikoilta kuullun palautteen mukaan tämä yhteenkietoutunut rakkauden kerä kuuluu myös kuoron tuottamassa musiikissa, joka saa myös paatuneet ammattimuusikot herkistymään ja kuuntelemaan toteuttamaansa musiikkia.
Jyväskylä Sinfonia, Ville Matvejeff, kapellimestari, Kaisa Ranta, sopraano, Minja Niiranen, sopraano, Jeni Packalen, mezzosopraano, Simo Mäkinen, tenori, Tapani Plathan, basso, Musica-kuoro valm. Marjukka Manner.
KSML / 20.4.2019 Jemo Kettunen